Blog

Yksityisiä työpaikkoja tarvitaan 200 000 lisää

Teksti Sami Vainio ESS.fi 22.9.2013

Ikääntyvässä Suomessa työssäkäyvät joutuvat elättämään yhä suurempaa osaa väestöstä. Julkisuudessa on puhuttu taloudellisen huoltosuhteen heikkenemisestä.

Kansantalouden kannalta tilanne on kuitenkin huonompi kuin pelkästä huoltosuhteesta voidaan päätellä. Valtion rahoituspohjan kannalta kaikki työ ei ole samanarvoista, sillä julkisen sektorin toiminta kustannetaan yksityiseltä sektorilta kerätyistä varoista.

Tätä kuvaavaa suhdelukua nimitetään kantosuhteeksi. Se kertoo, kuinka monta yksityissektorin työllistä elättää koko muuta väestöä – sekä julkisen sektorin työllisiä että tulonsiirtojen varassa eläviä mukaanlukien lapset, työttömät ja eläkeläiset.

TYÖ- JA ELINKEINOMINISTERIÖN laskelmien mukaan kestävän kantosuhteen takaamiseksi tarvitaan vuoteen 2020 mennessä noin 200_000 yksityistä työpaikkaa lisää verrattuna vuoden 2010 tasoon.

Tuo lisäys takaisi julkisten palvelujen säilymisen ministeriön mukaan kestävällä tasolla olettaen, että väestö ikääntyy ennusteiden mukaisesti. Ikääntymisen takia julkisen sektorin työpaikkojen määrää joudutaan nostamaan 90 000:lla vuoden 2010 tasosta.

Ministeriön ylitarkastajan Martti Myllylän mukaan 200 000 yksityisen työpaikan tavoite on haastava mutta ei periaatteessa mahdoton. Se tarkoittaisi yksityisrahoitteisen työllisyyden palauttamista 1990-luvun lamaa edeltävälle tasolle.

Jos kantosuhde halutaan säilyttää tavoitetasolla, lisätyövoima pitää ottaa kasvavasta vaikkakin ikääntyvästä väestöstä, Myllylä sanoo.

VALTION TULOT JA MENOT olivat tasapainossa 1980-luvulla. Silloin kantosuhde oli 1,6–1,7. Sittemmin kantosuhde on ollut 2:n molemmin puolin. Se tarkoittaa, että yhden yksityisrahoitteisen työntekijän ”elätettävänä” on kaksi muuta kansalaista.

Kantosuhdelaskelma nousi julkisuuteen vuonna 2010 McKinseyn maaraportissa, joka tutki Suomen kilpailukykyä. Kantosuhde on yksi näkökulma julkistalouden kestävyyteen, mutta siihen sisältyy joitakin varaumia. Esimerkiksi yksityisrahoitteisetkin yritykset nauttivat erilaisia yhteiskunnan tukia, joten todellinen kantosuhde voi olla laskelmia huonompi.

KANTOSUHTEESSA ratkaisevaa on nimenomaan se, mistä rahoitus tulee. Esimerkiksi kunnilta terveysalan yrityksille ulkoistetut ostopalvelut maksetaan verorahoista eli ne eivät paranna kantosuhdetta. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi hoivayrittäjyyden lisäys ei ole ratkaisu julkisen talouden kestävyysvajeeseen.

Julkisten palvelujen kilpailutuksella voidaan saavuttaa joitakin tuottavuushyötyjä riippuen toteutuksesta ja siitä, onko kilpailu aitoa. Silti nekin maksetaan verovaroin, Myllylä muistuttaa.

VÄESTÖENNUSTEEN mukaan 15–64-vuotiaiden määrä laskee lähivuosina, mutta sen sijaan 15–74-vuotiaiden ikäryhmä kasvaa yhä. Työurien pidentäminen siis auttaa – mutta ainoastaan, kun pidennys tapahtuu yksityisrahoitteisella puolella.

Julkisen sektorin pidemmät työurat eivät kantosuhdetta paranna. Tämä olisi karua poliitikon sanomana, mutta laskennallisesti se on näin, Myllylä sanoo.

JULKISTALOUDEN hyvinä vuosina 1980–1990, 2000–02 ja 2007–08 valtion budjetti oli ylijäämäinen. Edullisen kantosuhteen ansiosta julkisten palkkojen ja etuuksien suhde yksityissektorin palkkoihin pieneni.

Jos kantosuhde huonontuu vaikkapa 2,5:een, niin toki silloinkin voidaan saavuttaa tasapaino, mutta pienemmillä tulonsiirroilla ja julkisilla palkoilla. Julkisen sektorin palkkojen ei siis tulisi nousta enempää kuin yksityisellä puolella.

Jotta julkisen sektorin työntekijöille voitaisiin maksaa hyviä palkkoja, meitä pitäisi olla suhteessa oikea määrä eli ei liikaa. Mitä huonommaksi kantosuhde käy, sitä heikommaksi julkisen sektorin työllisten asema menee tässä yhtälössä, Myllylä sanoo.

This Post Has 0 Comments

Leave A Reply





Comment Spam Blocking by WP-SpamShield